keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Suunta hukassa

Mulle vaikeinta bloggaamisessa on aina ollut oman suunnan ja tyylin löytäminen. Kun luen vanhoja postauksiani, löydän jos jonkinlaisia tekstejä, jotka ovat tyyliltään hyvinkin erilaisia. Usein, jos en ole saanut uusia kuvia, myös tekstin laatu kärsii. Huomaan vain selostavani asioita sen kummemmin miettimättä, miten lauseet muotoilen. Myös se, kirjoitanko jostain tietystä hevosesta vai vaihtelevatko hevoset jatkuvasti niin, etten ehdi kiintyä tai tykästyä niihin, vaikuttaa teksteihini selvästi.

Olen kirjoittanut blogiin sekä päiväkirjatyylisiä että luovempia tekstejä, joista kenties jälkimmäiset ovat enemmän oma juttuni. Tykkään leikitellä sanoilla ja kehitellä kielellisesti rikasta, paljon kielikuvia hyödyntävää ja jopa hieman runollista tekstiä, mutta sellaiseen tarvitaan se tietty tunne, ehtymätön ajatusten virta, jota ei aina ole helppoa saavuttaa. Usein haluan kuitenkin kirjoittaa, vaikkei tuota tunnetilaa olisikaan, ja sen seurauksena kärsin välillä pientä identiteettikriisiä blogini suhteen. Oma blogi ei tunnu omalta, ja silloin tekisi usein mieli aloittaa alusta - niinhän minä teinkin viime kesänä, kun suljin ensimmäisen oman blogini. Mutta ehkä se onkin vain luonnollista, että itse tuotettu teksti vaihtelee tyyliltään ajan kuluessa?



Se, miksi tulin kirjoittamaan tänne kyseisestä aiheesta, johtuu omasta halustani selvitellä ajatuksiani, ja kirjoittaminen on siihen ehdottomasti paras keino. Eräänä päivänä selailin läpi kaikki Playsson.netin blogiäänestyksessä ehdolla olevat blogit ja vastaan tuli arvatenkin vaikka kuinka paljon erilaisia blogeja. Se sai minut ajattelemaan omaakin blogia ulkopuolisen silmin. Mulle tärkeintä blogissa on aina se tunnelma, joka välittyy kuvien, tekstin ja ulkoasun kautta. Tunnelma on jokaisessa blogissa erilainen, ja nyt mieleeni nousi kysymys - millainen oma blogini on? Onko se vain sanoja ja kuvia toistensa perään, vai löytyykö tästäkin sivustosta se tunnelma, joka poikkeaa muista ja tekee tästä omaperäisen, juuri minun blogini?



Toinen syy sille, miksi jaan näitä ajatuksiani on se, että olisi mukava kuulla muiden bloggaajien mielipiteitä aiheesta - saitteko kiinni siitä, mitä yritän nyt sanoa ja onko kellään muulla aiheeseen liittyviä mielipiteitä tai pohdintoja? 

Tämä teksti sisälsi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta juuri kysymysten esittäminen onkin edellytys uuden oppimiselle ja kehitykselle. Olen kirjoittanut blogia kolmen vuoden ajan, mutten vieläkään koe löytäneeni omaa tapaani ja suuntaa toteuttaa tätä harrastusta. Tai ehkä se suunta ja tyyli on ollut koko ajan olemassa, mutta en vain itse sitä ole vielä oppinut näkemään.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kouluratsastusta ilman ratsastusta

Monet painottavat kouluratsastuksen tärkeyttä: monipuoliset liikkeet jumppaavat hevosen lihaksia, vahvistavat niitä ja tuovat hevoselle lisää liikkuvuutta. Ennen kuin aloitin ratsastuksen, kuvittelin aina että kouluratsastus olisi tylsää, koska monet lapset ja nuoret tuntuivat olevan sitä mieltä. Mutta nyt, kun olen itse päässyt ratsastamaan, olen huomannut, että luuloni oli aivan väärä, onneksi! Kouluratsastus on oikeasti kivaa, ja nyt olen päässyt harjoittelemaan sitä ihan uudesta näkökulmasta - ei satulasta, vaan hevosen takaa.

Viime keväästä lähtien olen tosiaan liikuttanut hevosia maasta käsin varmaan yhtä paljon kuin perinteisesti ratsastamalla. Maastakäsittely on kuitenkin koostunut lähinnä juoksuttamisesta ja taluttelusta, mutta vuodenvaihteen jälkeen olen päässyt kokeilemaan myös uusia juttuja, eli pitkillä ohjilla työskentelyä ja kahdella liinalla juoksuttamista.

Pitkillä ohjilla työskentely on loistavaa aivojumppaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Yhtäkkiä käytössä ei olekaan pohje- eikä istunta-apuja, on vain ohjat, ääni ja mahdollisesti raippa. Itse olen onneksi päässyt harjoittelemaan lajia rauhallisen ja luotettavan Väiski-ruunan kanssa, joka kyllä osaa ja tekee mielellään, kun vain itse oppii pyytämään oikein. Ainut asia, mikä Väiskin kanssa pitää huomioida, on sen toinen silmä - tai siis se, ettei sitä silmää ole.

Treenailuja Väiskin kanssa viime viikonloppuna!

Aluksi meidän meno oli melkoista sähellystä, enkä osannut hallita hevosen etupäätä yhtään. Tuntui, että Väiski käveli ihan minne itse halusi ja mulla ohjat löystyivät jatkuvasti liian pitkiksi. Muutaman kerran harjoittelun jälkeen ollaan kuitenkin tehty jo onnistuneita väistöjä, takaosankäännöksiä sekä peruutuksia. Kun hommasta pääsee jyvälle, on se loppujen lopuksi aika helppoa. Raippa on hyvä apu, kun hevosta pitää siirtää sivulle esimerkiksi väistöissä. Ja Väiski osaa kuulemma piaffenkin, joten koskaan ei tiedä vaikka päästäisiin sitäkin kokeilemaan maasta käsin!

Koululiikkeitä ei siis tarvitse aina tehdä ratsain, ja etenkin Väiskin kaltaiselle vanhalle hevoselle se on mielestäni todella hyvä liikuntamuoto, koska hevosen selkä säästyy ratsastajan painolta, mutta se pääsee kuitenkin tekemään jumppaavia ja irrottavia liikkeitä. Tätä "ohjasajoa" ollaan tehty vain käynnissä, ja ravia ja laukkaa sitten ympyrällä kahdella liinalla juoksuttaen. Väiskillä on ihan huippu motivaatio tehdä töitä, joten sen kanssa on aina kiva touhuilla!


Väiskin kanssa samalla tallilla asuu aikaisemmissa postauksissa mainitsemani Werano-poni, jolla olen ratsastanut muutaman kerran, viimeksi eilen. Eli vaikka maastakäsittelykin on kivaa, niin koulua treenataan yhä myös ratsastaen! Eilen taivuttelin ponia ravissa volteilla ja ympyröillä, ja laukkaa otettiin vain muutama pätkä useiden ilopukkien kera. Tämä poni on niin hauska, energinen ja aina menossa, mutta aivan äärimmäisen herkkä suustaan eikä siis menohaluista huolimatta lähde viemään. Lopuksi treenailimme käynnissä väistöjä ja etuosakäännöksiä, sekä mulle ratsain uutta liikettä eli takaosakäännöstä. Käännöksen loppuvaiheessa ponin takapää alkoi aina liikkua turhan paljon, mutta sain juonen päästä kiinni ja odotan innolla että päästään harjoittelemaan lisää!

Tykkäätkö sä kouluratsastuksesta tai oletko kokeillut työskentelyä pitkillä ohjilla? :)

torstai 1. helmikuuta 2018

Kuuntelemisen taito


Mulla on ratsastaessa paha tapa ärsyyntyä niin itselleni kuin hevosellekin, jos jokin asia ei onnistu. Oma ratsastuskokemukseni on vielä varsin vähäistä, joten toisinaan niinkin yksinkertainen asia kuin voltin ratsastaminen ravissa voi osoittautua haasteelliseksi, kun tuntuu että hevonen vain puskeee sisäpohkeen läpi ja seurauksena jään roikkumaan ulko-ohjaan. Usein mieleen tulvahtaa ajatus, että "Miksei tää hevonen voi nyt vain totella?", vaikka todellisuudessa hevosta ei pitäisi koskaan syyllistää ratsastajan virheistä. Helposti se oma huono fiilis tarttuu hevoseenkin, jolloin on vaikea nauttia ratsastamisesta, vaikka edelleen olenkin kiitollinen jokaisesta hevosen selässä vietetystä hetkestä enkä vaihtaisi niistä yhtäkään pois.

Vajaa vuosi sitten aloin aktiivisesti maastakäsittelemään hevosia, pääasiassa juoksuttaen. Ensimmäisellä hoitohevosellani Klixillä en ratsastanut kertaakaan, sen sijaan juoksutin sitä pari kertaa viikossa puolen vuoden ajan. Klixi oli todella helppo ja kuuliainen juoksutettava, vaikka kaikki ei aina onnistunutkaan ensi yrittämällä. Välillä musta tuntui, että jatkuva samalla ympyrällä pyöriminen ei kehitä muuta kuin hevosen kuntoa, mutta näin jälkeenpäin olen huomannut, että tuo hevonen opetti mulle kuitenkin aivan valtavasti. Sen ansiosta aloin miettimään, kuinka voin viestiä eri asioita hevoselle, kuten miten saan sen ravaamaan, laukkaamaan tai pysähtymään, entä kuinka pidän hevosen mielenkiinnon itsessäni juoksutuksen aikana. Juoksutuksen jälkeen koetin monesti saada Klixin tulemaan pyynnöstä luokseni, seisomaan paikoillaan, peruuttamaan ja niin edelleen. Monesti viestini eivät menneet perille ensimmäisellä, toisella eikä kolmannellakaan yrittämisellä, vaan jouduin muuttamaan toimintaani ja etsimään sitä oikeaa elekieltä.


Lopetettuani Klixin hoitamisen syksyllä mulla oli muutaman kuukauden tauko juoksuttamisesta ja maastakäsittelystä. Nyt viimeisen parin viikon sisään olen päässyt juoksuttamaan ja ohjasajamaan muutamia hevosia, ja olen huomannut, että olen oppinut kuuntelemaan hevosta paljon paremmin kuin aiemmin. Jos juoksuttaessa hevonen ei toimi niin kuin haluaisin, tiedän tehneeni itse virheen. Se ei ärsytä minua. Hevonen on kuin peili, joka reagoi jatkuvasti eleisiini. Eilen koeviikkoni päättyi ja olin kotona jo ennen puoltapäivää, ja koska minulla oli koko loppupäivä aikaa, uskaltauduin kysymään naapuriltani, josko saisin juoksuttaa vanhaa suomenhevosruuna Konstaa. Lupa tuli, ja niinpä me suunnattiin yhdessä lumiselle pellolle auringonpaisteeseen.

Konsta on hurjan rehellinen hevonen. Se kertoi heti, jos tein virheen, ja vielä niin, että itse tajusin mikä meni pieleen. Jos esimerkiksi satuin vahingossa jäämään "hevosen etupuolelle", Konsta pysähtyi heti. Tähän väliin täytyy sanoa, että mä en tosiaan käytä raippaa juoksuttaessa, joka tietysti vaikuttaa siihen, miten helposti voin ohjailla hevosen liikkeitä. Tämän takia ääniavut ja oma kehonkieli ovat erityisen tärkeitä.


Vasta nyt ymmärsin konkreettisesti maastakäsittelyn hyödyllisyyden. Siinä oppii lukemaan ja kuuntelemaan hevosta, ja hevosen kautta myös itseään. Kun hevonen tekee jotain, ihmisen täytyy miettiä, mitä itse on kehollaan viestittänyt saadakseeen hevosen reagoimaan kyseisellä tavalla. Tämä kuuntelemisen taito on mun mielestä äärimmäisen tärkeä myös ratsastuksessa, sillä siinäkin hevonen nimenomaan toimii ratsastajan antamien apujen mukaan. Kun vain oppisi ratsastaessakin ymmärtämään, että mikä johtuu mistäkin, ei turhautuisi ja ärsyyntyisi suotta ja työnteko olisi sekä hevoselle että ratsastajalle mukavaa. Enkä nyt tarkoita, että jokainen virhe saisi mut pahalle tuulelle hevosen selässä, ehei. Tämän viikon tunti oli esimerkiksi aivan mainio, ratsunani toimi vanha luotettava puoliveriruuna Jamey ja tunnista jäi ihan mielettömän hyvä fiilis! 

perjantai 26. tammikuuta 2018

Unelmana hevoset

Puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäiset sanat tähän tarinaan, tämän blogin sivuille. Puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, ja elämäni on muuttunut nopeammin kuin koskaan ennen. Nyt, kun alan saada kiinni uudesta elämästäni, minulle on tullut tunne, että tähänkin blogiin on aika tehdä pieniä muutoksia.

Tuulenhenkäys, se sana kuvastaa minulle hevosen sielun kauneutta. Vanhan tarinan mukaan jumala loi hevosen etelätuulesta, nämä olennot ovat yhtä villejä ja vapaita, ystävällisen lempeitä ja kauniita kuin lämmin tuulenhenkäys. Tuo nimi tuntui täydelliseltä blogilleni, mutta valitettavasti se on jäänyt minulle etäiseksi, se ei enää tunnu aidolta. Siksi blogin nimi kokikin uudistuksen samalla kun päivitin ulkonäköä talvisemmaksi, ja nyt se kertoo mielestäni paremmin tekstien sisällöstä: Unelmana hevoset.

Tätä vuotta on eletty nyt jo pian kuukausi, ja olen visusti pysynyt pois näppäimistön äärestä. Tosin en ole yhtään pahoillani hiljaiselon syystä, sillä kaiken takana on hevoset. Ilokseni voin kertoa, että olen käynyt tallilla lähes joka päivä ja viettänyt suuren osan ajastani hevosten parissa. Kokoajan vahvistuu tunne siitä, että tämä on se mun juttu.


Viime vuoden viimeisinä päivinä otettiin ensimmäiset yhteiset askeleet uusien hevosystävien kanssa. Onnea on, kun naapurissa asuu koira ja kolme suomenhevosta. Taisi nimittäin käydä niin, että sain uuden hoitohevosen, tai oikeastaan kansikin. Vanhan ruunan ja kultaturkkisen tamman. Kolmas hevonen on ori, joten sen kanssa taidan nyt aluksi pitää vähän etäisyyttä.

Kolme kuukautta ehdin olla ilman hoitohevosta, eikä se aika ollut yhtään liian lyhyt. Olisin ollut valmis uuteen hevosystävään heti Klixin jälkeen, elämä ei olisi tuntunut niin tyhjältä. Mutta nyt mulla on niitä hoitohevosia ihan kaksin kappalein, lisäksi käyn vielä toistaiseksi ratsastustunneilla sekä lisäksi eräällä yksityistallilla, jossa tutustuin pörröiseen ratsuponiruuna Weranoon. Tästä pienestä keinuhevosesta on tainnut ikään kuin puolivahingossa muodostua vuokraponi, jonka satulassa vietetty jokainen sekunti on yhtä hymyä ja lämmintä onnentunnetta.

Parhaimmillaan olen käynyt tallilla kuudesti viikossa, joka on enemmän kuin koskaan ennen. Hassua, miten erilaista täällä uudella paikkakunnalla on hevosten suhteen. Edellisen kotini läheltä ei tuntunut millään löytyvän talleja, tällä hetkellä taas käyn kolmella eri tallilla eivätkä edes omat vaatteeni enää riitä, kun joka tallilla pitäisi käyttää eri vaatteita. Meidän naapurustossa olisi vielä lisääkin hevosia, eli halutessani voisin käydä joka päivä vaikka kuinka monessa eri hevospaikassa.


Tarvitseeko siis edes kertoa, kuinka iloinen olen tällä hetkellä? Tietenkään kaikki ei ole täydellistä, mutta hevosharrastukseni tilanne on silti todella erilainen kuin aiemmin. Ehkä suurin puute on tallien puitteissa, näillä yksityistalleilla kun ei ole ratsastuskenttiä ja muutenkin jotkut paikat on aika rempallaan. Mutta se ei oikeastaan ole mun asia, vaikka kovasti sormeni syyhyäisivät päästä remontoimaan ja siivoilemaan paikkoja..

Vuosi on siis lähtenyt käyntiin varsin hevosentäytteisesti. Jos viime vuonna ratsastin ja kävin tallilla enemmän kuin koko aikaisemman elämäni aikana yhteensä, niin en voi kuin arvailla, mitä kaikkea ihanaa tämän vuoden aikana ehtiikään tapahtua.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

III Adventti: Tallin pikkujoulut


Joululaulujen tutut sävelet soivat tallin käytävällä, satulahuoneen pöytä notkuu herkkuja, glögi höyryää suuressa padassa ja lahjasäkki täyttyy pienistä värikkäistä paketeista. Puheensorina poreilee ilmassa, niin lukuisat tontut aina pienimmästä suurimpaan pistävät parastaan hevosten ja tallin koristelussa joulukuntoon. Joulutunnelma on katossa.



Karsinassa minua odottaa kaksi shetlanninponia, joista saan hoidettavakseni ruunikon Röllin-ruunan. Pörröinen karva laitetaan ojennukseen, ja poni saa paksuihin jouhiinsa lettejä punaisilla nauhoilla koristeltuina. Työn lomassa saan käteeni kuuman glögimukin, ja jään katsomaan vilskettä juomaani siemaillen.




Kiiruhdamme pikkuponien kanssa viimeisinä Matti Myöhäsinä kentälle Match Showhun. Kaikki ovat puunanneet hevosensa hienoiksi, ja jokainen saa vuorollaan esittäytyä tuomaristolle. Voittaja palkitaan keltaisella ruusukkeella, jonka jälkeen palataan pitkänä letkana talliin hoitamaan hevosia ja jatkamaan pikkujouluja.


Tuosta päivästä on nyt kulunut kaksi viikkoa, mutta tulen muistamaan ensimmäiset pikkujouluni tallilla hevosten parissa vielä pitkään <3

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

II Adventti: Social medias


Tänään syttyi jo toinen adventtikynttilä, eli enää pari viikkoa jouluun! Sen kunniaksi päätin listata vähän muita sosiaalisia medioita, joihin päivittelen hevosjuttuja blogin lisäksi. Paljoa niitä ei ole, mutta ehkäpä jotakuta kiinnostaa seurailla.



Instagram @_dreamyhorses

Instagramin hevoskäyttäjälleni päivittelen reaaliaikaisesti elämästäni hevosten parissa. Kirjoitan myös lyhyen kuvauksen jokaisesta ratsastustunnista, tehtävistä mitä ollaan tehty ja kerron, mikä on mennyt hyvin ja mikä taas huonommin. Blogiin en yleensä analysoi ratsastustani, jos en ole saanut uusia ratsastuskuvia, mutta Instaan riittää, kun vaikka nopeasti nappaa puhelimella kuvan päivän ratsusta ennen tuntia. Eli jos ratsastustunnit kiinnostaa enemmän, kannattaa käydä seuraamassa tätä tiliä Instassa.




Instagram @_photosbyriina

Mulla oli aikoinaan hetken aikaa valokuvausblogi kaverini kanssa, ja joskus julkaisin blogissakin postauksia, jotka olivat täynnä eläin- ja luontoaiheisia kuvia. Nykyään näiden kuvien julkaisukanavana toimii Instagram. Eli valokuvien ystävät, käykäähän kurkkaamassa!



Youtube - DreamyHorses

Rakastan videoiden editoimista, ja lähes aina musiikkia kuunnellessani mieleeni alkaa heti tulvia ideoita siitä, millaisen videon editoisin mihinkin kappaleeseen. Youtube - kanavalleni ilmestyy vaihtelevalla aktiivisuudella pääasiassa hevosaiheisia videoita, aina kun vain aikaa ja editoitavaa materiaalia on tarjolla.


Kertokaa ihmeessä teidän somekanavianne, käyn mielelläni seuraamassa! :)